Maassa maan tavalla

1. Perinteistä perhemajoitusta

Lapsellista tai ei, mutta minun ikäluokkani poikiin Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut jättivät lähtemättömän jäljen. Miten ne niin vetosivatkaan. Niitä tuli radiosta, muistaakseni kymmenen nopeasti kiitävää minuuttia kerrallaan. Kioskeissa niitä myytiin halpoina, punakeltakantisina vihkosina. Minulle ne olivat enne, sillä pitkä työurani monikansallisen sähköyrityksen palveluksessa heitteli minua hyvinkin erikoisiin ja eksoottisiin tilanteisiin, joissa nuo lapsuuteni veijarit tulivat useasti mieleen.

Esikuvani Korkin tapaan olen aina ollut kiinnostunut paikallisista tavoista ja tottumuksista, koskivat ne sitten kielenkäyttöä, kansanomaisia ruokatottumuksia tai vaikkapa erotiikkaa.

Ulkomaan reissuni alkoivat 1970-luvulle, jolloin ensi alkuun jouduin valvomaan kastelujärjestelmän laajennusta eräässä aasialaisessa maassa. Jääköön sanomatta missä maassa, sillä kertomaani tapaa ei sikäläisessä kulttuurissa enää sallita eikä katsota hyvällä. Ei silloinkaan, virallisesti. Mutta kun maa on pinta-alaltaan jättimäinen ja yhteiskunta vanhakantainen, perustuen kastilaitokseen, muutokset eivät voi olla kovin nopeita ja jyrkkiä.

Pikemminkin tällaisissa maissa eletään rinnakkain kahta maailmaa, nykyaikaista ja isiltä perittyä. Niin oli Suomessakin minun lapsuudessani. Vanhat isännät maalla ajoittivat tärkeät työnsä, kuten rukiin kylvön ja vastan teon, nousevan ja laskevan kuun vaiheisiin.

Minulle oli asetettu assistentiksi paikallinen insinööri, joka paksuine poskineen, pulleansinisine huulineen ja iloisine silmineen oli ilmiselvä sikäläinen "prinssieversti". Apulaiseni oli minua kymmenisen vuotta vanhempi, mutta se ei vaikuttanut auktoriteettiasemaani, pikemminkin päinvastoin. Suhteemme oli luonteva ja tasavertainen niin työssä kuin sen ulkopuolella. Apulaisen toimiessa auliina oppaana pääsin vähitellen sisään paikalliseen työkulttuuriin ja muuhunkin yleiseen elämänmenoon.

Mitähän erityistä täällä voisi harrastaa, kysäisin kerran. "Mitäkö erityistä", apulaiseni painotti ja venytti jokaista tavua kuin saadakseen miettimisaikaa. Hän harrastaa raskaan työn vastapainona silloin tällöin perhemajoitusta. Insinöörin vaimo ja lapset asuivat toisella puolella maata.

Raskaan työn vastapainona, mies oli sanonut, ja se huvitti minua. Siinä maassa koulutetut eliitit eivät tuohon aikaan alentuneet edes puoliraskaisiin töihin. Töissä lähinnä levättiin muiden palveltavana jo ankaran, kostean helteenkin takia.

"Haluaisitko kokeilla", mies kysyi. Hän järjestäisi jo tulevana viikonloppuna. Nyt mies aikoi ihme kyllä panna tuulemaan.

Niinpä meillä oli osoite, välittäjältä saatu, kun ajelimme pitkin durdurpuiden ja maniokkipensaiden reunustamaa pikkutietä sakean purppuraisessa ilta-autereessa. Kylä sijaitsi peltojen keskellä jokilaaksossa. Etsimämme talo löytyi, pysäköimme ja isäntä otti meidät kumarrellen vastaan. Kolmekymppinen, valkoisiin puettu, tyypillisen kohtelias, ahavoitunut maalaismies. Vaimo esiteltiin, ja lapset, kolme alle kymmenvuotiasta, tiukasti napittavaa pikisilmää.

Ilta oli pimenemässä, ja meidät ohjattiin suoraan pesulle. Isäntä huolehti voiteet ja pyyhkeet. Suitsukkeet paloivat ja keittiöstä leijui voimakkaita, nenää kutkuttavia tuoksuja. Söimme kanaa ja riisiä, oikean käden sormin tietysti, vastaleivotun pitaleivän kanssa. Ateria sujui perinteiseen tapaan. Istuimme ympyrässä lattialla ja rouva tarjoili kainoin, alasluoduin silmin. Kaskaat sirittivät pihamaalla kuin viimeistä päivää.

Aterian päätteeksi maistoimme isännän maalaiseen tapaan valmistamaa jamssiolutta, ja insinööri tulkkasi puheesta tärkeimmät kohdat. Hän oli matkan aikana tuikannut sinisen täplän otsaansa, ja mietin mitä se tarkoitti. Lapset saateltiin nukkumaan ja rouva järjesti meille yösijan yläkertaan.

"No niin", insinööri nousi ja kiitti ateriasta. Isäntä läksi ohjaamaan meitä ylös. Makuuhuoneen lattialla oli paksu, leveä matrassi, yksinkertaisin, etnisin kankain sijattu. Nurkassa paloi vahvatuoksuinen tuikku. Kuin Abrahamin aikaan, tuli mieleen.

Kumarrellen isäntä poistui. "Tämä on vierashuoneemme", insinööri sanoi alkaen riisuutua. Huoneessa ei ollut ovea, pelkkä helmiverholla koristeltu oviaukko rappusiin. Rouva sen sijaan oli. Hän oli äänettömästi pujahtanut vuoteen jalkopäähän ja laskosti huolellisesti insinöörin tarjoamat, yltään riisumat vaatekappaleet.

Insinööri ojentautui ilkialastomana patjalle.

Minäkin riisuin saman kaavan mukaan, ojensin vaatteeni ja kömmin matrassille. Vilkaisin taakseni. Rouva oli pudottanut sarinsa lattialle, jalkojensa juureen, eikä sen alla ollut mitään. Hän seisoi vuoteen päädyssä yhtä alastomana kuin me muutkin. Insinööri sanoi jotakin ja rouva kiipesi patjalle väliimme. Huomasin, että insinöörille oli kehittymässä raavas erektio.

"Mitä tämä tarkoittaa", kysyin uteliaana, ja insinööri vastasi rouvan tulevan seuraksemme. "Ahaa", sanoin, "kuuluuko sekin ohjelmaan?"

"No pirskatti, se vasta kuuluukin", insinööri hymyili hohtavalla hammasrivillään. "Tämä on perhemajoitusta."

Mies oli alkanut muitta mutkitta tutkia rouvaa. Tyttömäisen pystyt rinnat, pieni vatsa ja pyöreä takapuoli tulivat koeteltua ja hyväksyvästi kommentoitua. Sitten emäntä levitti reitensä. Ei ujosti ja epäröiden, vaan kerralla ja levälleen. Oli sen paikan vuoro. Insinööri lehteili asiantuntevasti tupsua, kurkisteli ja kokeili sormellaan. Panin merkille tummat, sisältä karmiininpunaisina avautuvat, täyteläiset häpyhuulet.

Täytyy tunnustaa, että minullakin seisoi. Mutta niin seisoi insinöörilläkin. Synkkä kalu jökötti tummanpuhuvana, terska sinersi kiiltävänä tuikun valossa.

"Haluatko kokeilla ensin", insinööri kysyi minulta ja viittasi kädellään. "Ei, en suinkaan", sanoin. Kaikki oli käynyt kovin äkkiä. "Voinko minä aloittaa", insinööri kysyi. Nyökkäsin.

Muitta mutkitta mies kiipesi naisen jalkojen väliin. Hän oli tosissaan, tajusin, vankasti pykälässä ja pakaroissa pian tuttu, touhukas rytmi. Rouva äännähteli tukahtuneesti, myötäili jaloillaan ja vilkaisi välillä minuun. Sitten insinööri aloitti armottoman loppujytistyksen, selkä jännittyi kaarelle ja nainen alla kirkaisi kimeästi pari, kolme kertaa.

Insinööri oli laskenut sisään. Pakko se oli uskoa. Ähkäisten mies vetäytyi, kellahti omalle puolelleen ja kuulin, kuinka naisen aukosta pulpahti aimo annos äskeistä tuotosta.

Insinööri nousi ja käveli moltti huojahdellen oviaukolle. Sinne oli ilmestynyt isäntä pesuvadin kanssa. Hän asetti vadin lattialle ja insinööri kyykistyi sen päälle peseytymään. Miehet juttelivat matalalla äänellä keskenään kuin vanhat tutut. Sitten isäntä kumarsi ja poistui.

Insinööri kellahti viereeni ja näytti tyytyväiseltä. "Rouva lypsää erinomaisesti", hän sanoi kuin suosituksena. Murteellisella englannillaan tietenkin. Minulla seisoi edelleen, ei voi mitään, ja insinööri viittoili rohkaisten jatkoon.

"Odota", sanoin, "minulle on kysyttävää."

"Tämänkö takia me tulimme", aloitin ja nyökkäsin rouvan suuntaan. "Tämän", mies vahvisti. "Sinähän kysyit jotain erikoista."

Se oli kieltämättä erikoista. Insinööri kertoi muutamin sanoin, kuinka että ylimyksillä ja yläluokan miehillä on ollut tapana käyttää kastittomien vaimoja hyväkseen. Niin tekee hänkin, kun oma perhe on kaukana ja hän tuntee välttämätöntä ruumiillista tarvetta. Hän tilaa perhemajoituksen ja viettää yön isännän sijaisena kaikin oikeuksin.

"Entä ehkäisy", kysyin valistuneena ja moraalisena nykyihmisenä. Insinööri hymyili. "Sehän tässä vitsi onkin. Vieras saattaa huvitellessaan hedelmöittää emännän."

Katsoin rouvaa, ja tämä katsoi suurin, ruskein silmin takaisin. Hän loikoi välissämme veitikka täynnä insinöörin tuoreita, vikkeliä siimahäntiä. Minulla seisoi vieläkin. Voi olla, että entistä jyrkempänä. En ollut koskenut naiseen viikkoihin.

"Oma nautintonsa tulee siitäkin, että isäntä tuolla kuulee ja kuuntelee", insinööri osoitti oviaukon suuntaan. "Hän tietää, että me täällä kylvämme hänen peltoaan. Seuraa jännittäviä viikkoja."

"Ja siksi tämä oli niin tyyristä majoitusta", tajusin. "Siksi", insinööri vastasi.

Katsoin naista. Hän hankki perheelleen lisätuloja antamalla satunnaisen vieraan laueta suojaamattomaan emättimeensä.

"Mitä juttelit ovella isännän kanssa", kysyin. Se oli jäänyt askarruttamaan. "Kuuluu kehua monisanaisesti", insinööri vastasi. "Kuinka rouva oli niin hyvä, että ihan pakko oli suihkuttaa sisälle herkkuun. Me aina yritämme syvälle, syvemmälle kuin isännän oma kalu ulottuu. Aviomiehen ilme oli näkemisen arvoinen."

"Mutta on perinteellä toinenkin puolensa", insinööri jatkoi. "Kun vieras on menestynyttä sukua tai ylempää kastia, nainen mielellään antautuu hänelle. Minä olen halannut kiihkeitä, lemmekkäitä rouvia, jotka ovat toivoneet aktin tuottavan suotuisaa satoa."

"Jaa", sanoin. Katselin rouvaa uusin silmin.

"Sitä tämäkin rouva äsken kirkaisi", insinööri jatkoi. "Minä luulen, että saamme hänet vielä kiljumaan hekumasta sinun runsaalle, paksulle siemenvuodollesi."

Naurahdin. Pitäisikö osallistua, ajattelin. Vahinko oli jo tapahtunut ja seurauksia tulisi, jos olisi tullakseen. Maassa maan tavalla oli firmamme periaatteena.

Annoin insinöörin vielä uusia hemputtelun ennen omaa panostani. Ajattelin, että miehen laukaisema spermapatja suojaisi rouvaa ainakin kovin vaaleahipiäiseltä jälkikasvulta.

Aamulla rouva tarjoili meille aamiaisen hymyilevin, kainosti alasluoduin katsein. Seurustelimme perheen kanssa niin kauan kuin kohteliasta oli ja nousimme sitten jeeppiin palataksemme karttojen ja laskutikkujemme ääreen.

2. Omalla valuutalla

Kalle-Kustaa Korkki oli kirjailijan keksimä mielikuvitushenkilö, vaikka hänellä kuulemma esikuvakin on ollut. Korkki seikkaili eri puolilla öljymaailmaa. Minun alani on ollut sähkö, mutta tehtävä sama. Esikuvani tapaan olin "troubleshooter", ongelmanratkaisija, joka tarvittaessa heitettiin kaikkein pahimpiin paikkoihin. Henkensä kaupalla sai joskus etsiä vikaa, milloin milläkin mantereella, mutta samalla oppi ihmisistä ja heidän yhteisöistään yhtä ja toista mielenkiintoista.

Alkupuolella 1980-lukua jouduin erikoistehtäviin eräässä vastikään itsenäistyneessä mustan Afrikan maassa. Yritin pitää padon ehjänä ja generaattorit pyörimässä edes muutamana päivänä viikossa. Sisällissota oli riehunut maassa jo vuosia, mutta nyt elettiin rauhallisempaa vaihetta. Eräs merentakainen maa oli lennättänyt toverillisesti divisioonan verran joukkojaan hallituksen tueksi pitämään sissit kurissa. Yksi jalkaväkikomppania oli sijoitettu minunkin jokeni varrelle. Mitään hälyttävää ei kuitenkaan tapahtunut ja miehet viettivät varsin rauhallista, lokoisaa elämää.

Pidin osastoon yhteyttä jo työnkin puolesta ja lähetin raportteja firman johdolle. Niinpä hyppäsin kyytiin silloinkin, kun kuorma-autollinen vapaavuorossa olleita sotilaita läksi erääseen olkikylään tansseihin. Sana oli kiirinyt, ja pitkästi ajaa jurrasimme lähes olemattomia kärryteitä. Raskaaseen konekivääriin oli lyöty vyö sisään ja ampujalle kypärä päähän. Viidakossa ei koskaan tiennyt, mitä eteen saattaisi putkahtaa. Väijytyksiä pelättiin, ja vielä enemmän miinoja.

Tunnelma vapautui, kun pääsimme perille ja laskeuduimme autosta. Kyläläiset pyörivät ympärillä uteliaina, lapset siinä kuin muukin väki. Kolonnan päällikkö ja paikallisia viranomaisia edustanut piirisihteeri neuvottelivat kylänvanhimpien kanssa. Valmisteluja tehtiin.

Oli tullut pimeä ja kuu noussut taivaanrannalle killittämään. Kylän laitamille koottiin rovioita. Rumpukalvoja ja ranteita lämmiteltiin tulien äärellä, oppipojat olivat asialla, ja minäkin hakeuduin lähemmäksi katsomaan. Väkeä seisoskeli piirissä, jonka keskellä tanssahteli keskenkasvuisia tyttösiä askelia ja elkeitä opettelemassa. Tunnelma oli odottava kuin konsanaan suomalaisella tanssilavalla kesäiltana.

Lapsia kiikutettiin sivummalle ja tanssiin meni mukaan muutama aikuisempi nainen. He tanssahtelivat rivissä ja kaksittain käsikynkkää laiskoin, rytmikkäin vatsa- ja lantioliikkein.

Ngoma-rumpujen jyminä alkoi olla jatkuvaa, reco-recoja raaputettiin ja mukaan liittyi muutama parrakas soturi kitaroineen. Yksinäinen terävä-ääninen trumpetti törähteli herättäen kyläläisissä suurta huvittuneisuutta. Hymyilevät, valkoiset hampaat hohtivat puolin ja toisin, kun karibialaista komppia sovitettiin yhteen alkuasukasrumpujen mutkikkaiden kuvioiden kanssa. Tanssijoiden määrä kasvoi, ja panin merkille, että muutamilla naisilla oli rinnat paljaina. Se ei ollut mitenkään harvinaista siellä päin. Naiset kevensivät asujaan ja ojentelivat ylimääräisiä vaatekappaleita ympärillä seisoville.

Loputkin lapset karkotettiin, joskin muutama likkalapsi vielä tanssahteli naisten seassa. Paljasrintaisia oli enemmistö, ja rumpumestarit paneutuivat soittimiinsa intohimolla.

Eikä ihme, sillä soittajien eteen oli naisten tummasta rivistöstä irtautunut kaarevalanteinen, ylväästi liikehtivä tanssija. Naiselle oli yllään pelkät puuvillaiset pikkupöksyt, jotka korostivat hänen uhkeita, henkeäsalpaavia muotojaan. Nainen nytkyi siinä notkeauumaisena, ryntäät heilahdellen, ja mustat soittajat virittivät matalan, murisevan kurkkulaulun.

Eräs vihreäpukuisista sotilaista hypähti naiselle pariksi. Taitava oli mieskin. Hän tuli rumban kotimaasta, mutta säestäjäksi hän jäi, kun nainen otti lanteillaan haasteen vastaan. Liikkeet hakivat toisiaan, yhteinen rytmi löytyi ja naisten rivistöstä kohosi ihastuneita, korkeaäänisiä lurituksia. Ne muistuttivat jonkin öisen linnun laulua. Alkuasukasnaisten takamukset keinuivat yhtenäistä, sykähtelevää, aaltomaista liikettä.

Soltun kanssa tanssahtelevan naisen iho kiilsi, silmävalkuaiset välkkyivät ja nännit nöpöttivät. Yhtäkkiä nainen kumartui ja riisui pikkuhousunsa. Ihan tuosta vaan hän sipaisi ne jaloistaan ja heitti korkeassa kaaressa väkijoukkoon. Entistä vinhemmin nainen pyöritti lannettaan ja kähäräkarvaista kumpuaan.

Yön kuningatar, ajattelin. Yhä useampi tanssijoista oli ilkosillaan, ja mukaan oli liittynyt myös äskeisten pikkulasten äitejä. Kuu kellui kelmeänä taivaan laella, nuotiot rätisivät ja katsojat liikehtivät rumpujen tahtiin. Tanssijat työnsivät vuoron perään takamuksiaan kohti soittajia, jotka innostivat heitä röhkimällä kumeilla bassoäänillä. Yhä villimmin tanssijat vatkasivat lanteitaan ja heiluttivat paljaita pakaroitaan.

Se oli avoin parittelukutsu. Ryhmä sotilaita astui esiin ja valitsi naisista itselleen kumppanin. Yhdellä heistä olikin jo minun kuningattareni kainalossaan. Käsi kädessä naiset seurasivat miehiä viereiseen olkimajaan.

Tanssi jatkui ja sotilaat veivät naisia pelehtimään kanssaan. Kuningatar palasi majasta, mutta hänet ohjattiin sinne saman tien takaisin. Keskenkasvuiset tytöt tanssivat korkealle hypähdellen, mutta heitä ei viety. Solttupojat nauroivat heille hyväntahtoisesti ja kourivat sydämensä kyllyydestä kypsiä, tissikkäitä naaraita.

Vähän väliä majasta kuului kimeää kiljahtelua. Kuningatar oli ollut siellä jo kolmasti, enkä saanut katsettani irti hänestä. Hän tuli sieltä taas, juomaan. Kannua ojensi mies, jolle hän aikaisemmin oli heittänyt pikkupöksynsä. Nainen joi ahnaasti. Hänen paljaat rintansa huokuivat hengityksen tahtiin, ja näin kuinka esiin työntyneestä, turvonneesta hävystä valui spermaa reisille.

Piirisihteeri oli pysähtynyt viereeni katsomaan. "Tällä valuutalla joukot maksetaan", hän sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Joaquim oli miehen nimi, ja hänen tehtävänään oli järjestää tanssit, valvoa tapahtumaa ja sopia asioista etu- ja jälkikäteen.

"Tanssilla on pitkät perinteet", Joaquim jatkoi. "Se lienee jonkin uhrimenon jäänne, ikivanhaa kuukulttia, vaikka nyt ei mennä ihan perinteisen kaavan mukaan. Sen varjolla miehet ovat täydenkuun aikaan päässeet nauttimaan naapurikylien naisten suosiosta. Naiset puolestaan käyttivät tilaisuutta hyväksi ja solmivat tanssisuhteita miestensä, isiensä ja veljiensä silmien alla."

Sotilaat olivat koonneet kvartetin ja kajauttivat moniäänisen, reippaan vallankumouslaulun. Naiset vastasivat siihen soinnukkaalla joikauksellaan, jonka huilumaiset äänet nostivat käsivarsien ihokarvat pystyyn. Olisipa minulla nyt nauhuri, ajattelin.

Kuningatar oli palannut tanhuajien joukkoon. Hän värisytti sulojaan ja keikutti kiharaista, halkinaista mätästään sotilaille, minkä seurauksena hänet jälleen kiidätettiin majan kätköihin lajitoiminnan pariin.

Sihteeri katsoi minuun silmälasiensa takaa. "Suosituimmat naiset keräävät illan mittaan monta esinahkaa", hän naurahti. Se oli lämmin kiitos siitä, että sotilaat pitivät loitolla ryöstävät, polttavat ja raiskaavat sissit.

Joaquim nyökkäsi vierellä seisovaan mustaan mieheen. "Siinä on naisen aviomies", hän sanoi. Miehellä oli vaimon puuvillaiset pöksyt yhä kädessään. Hän saattoi vain katsella, kuinka vaimo jakoi sotilaille loveaan. Mitä mies ajatteli, sitä en tiedä. Perinteisesti hän olisi saattanut käydä naapurikylässä vastavierailulla.

Vuoron perään sotilaat hakivat mukaansa tanssijoita. "Todelliset kaunottaret naidaan rankasti", sihteeri sanoi. Myös raskaana olevia naisia keinahteli tanssijoiden joukossa, yhtä paljaina kuin muutkin, vatsa pystyssä. Majassa heitäkin käytettiin muiden mukana.

"Tuossa on äiti ja tytär", sihteeri viittasi peukalollaan. Molemmilla näytti käyneen flaksi. "Joku veijari on saattanut kokeilla kumpaakin", sihteeri naurahti.

Savu, hiki ja ihorasva haisivat. Samoin siemenneste. Paljon sitä vuodatettiin. Jossakin vaiheessa kuningatar vetäytyi. Hän haki mieheltään pikkuhousunsa, nykäisi ne reisilleen, hieraisi varovasti häpyään, kumartui ja kurkisti, veti sitten housut päättäväisesti paikoilleen. Juhlat olivat hänen osaltaan ohi.

"Sotilaille on jaettu kondomeja", Joaquim valisti. "Mutta taskuun ne jäävät", hän jatkoi. "Seuraavasta sukupolvesta tulee rytmikästä." Kättään heilauttaen sihteeri lähti kokoamaan joukkoaan autolle.

3. Mustan perhosen lotto

Toimiessani kansainvälisen sähköyhtiön palveluksessa, jouduin kerran heitetyksi Curacaoon uudistamaan sikäläisten ikiaikaisten hollantilaisplantaasien sähköistystä. Minulla oli apurina muuan Loberg, laivasta jättäytynyt, kaiken kokenut, arpinen merimies, jonka pestasin saadakseni viidakkoon omakielistäni seuraa. Olin kiinnostunut merimiesjutuista, joiden tuntijana Loberg oli erinomaisen tietorikas.

Kaksi viikkoa maastossa moskiittojen syötävänä kypsytti merimiehen siinä kuin minutkin, joten ajelimme lauantai-iltana lähimpään kaupunkiin. Matalia, valkoiseksi kalkittuja rakennuksia oli vieri vieressä katujen varsilla, valoja tuikki säkkipimeässä yössä ja räikeä musiikki soi. Väkeä oli liikkeellä kuin markkinoilla konsanaan.

Musta perhonen oli paikan nimi, ja jo sisäänpääsy maksoi maltaita. Onneksi meillä oli dollarit. Eivät drinkitkään halpoja olleet, mutta esitykset sykähdyttivät. Olimme viettäneet pari tukalaa, työntäyteistä viikkoa hapettuneilla, koinsyömillä linjoilla ja muuntajilla.

Mulattinaiset keinuttivat lavalla lanteitaan. Mitä tummempi oli tanssijatar, sitä alastomampi. Eräällä paikallisella josephine bakerilla oli lopulta yllään pelkät punaiset pikkupökät. Samanvärinen rusetti oli kietaistu päälaelle. Tyttönen pyöritti pulleaa häpykumpuaan miesten taputtaessa. Yleisö oli äveriään näköistä ja kalliisti pukeutunutta. Paksut sikarit kärysivät, kultasormukset välkehtivät.

"Liian siisti paikka", Loberg tuhisi ärtyneenä mursunviiksiinsä. "Eivät meinaa näyttää pillua."

Oli alkamassa jonkinlainen huutokauppa, huomasimme. Lavalle oli tuotu yksi äskeisistä lantionpyörittäjistä. Nymfi hymyili yleisölle, näytti tosi nuorelta. Pitkät, kiiltävät hiukset, yönmustat silmät.

Viittasimme tarjoilijan pöytään ja kysyimme, mitä oli tapahtumassa. "Plantaasiherrojen lauantaileikki", tarjoilija selvitti monikielisellä murteellaan. "Illan tarjous on Elena."

Lobergin silmissä välähti. Hän nosti lompakkonsa pöydälle, tuuman verran tuuheita kulmakarvojaan ja viimeksi tehtyä tarjousta. Tunnelma tiheni.

"Oikea karnevaaliprinsessa", hikinen meklari esitteli, tai jotain sinne päin. Paksut tekokäädyt heilahtelivat paidan halkiossa miehen karvaisella rinnalla. "Tanssii kulkueessa tuskin mitään yllään."