Vääriä päätelmiä

Story Info
Ajalta, jolloin erotiikka oli vasta viatonta aavistelua.
2.2k words
3.54
7.6k
00
Share this Story

Font Size

Default Font Size

Font Spacing

Default Font Spacing

Font Face

Default Font Face

Reading Theme

Default Theme (White)
You need to Log In or Sign Up to have your customization saved in your Literotica profile.
PUBLIC BETA

Note: You can change font size, font face, and turn on dark mode by clicking the "A" icon tab in the Story Info Box.

You can temporarily switch back to a Classic Literotica® experience during our ongoing public Beta testing. Please consider leaving feedback on issues you experience or suggest improvements.

Click here

Niemen nokassa, kaislikon takana meiltä katsottuna oli pieni vuokrattava kesämökki. Muuan puoliherraskainen kaupunkilaisperhe siellä sitäkin kesää vietti, heinäkuuta. Minä leikin usein heidän rannassaan. Olinkohan minä syksyllä kouluun menossa, samanikäinen kumminkin kuin nuorempi perheen tytöistä. Isompi tyttö oli meitä pari vuotta vanhempi. Hän oli meillä johtajana.

Hieman vastahankaisesti minä poikana leikin tyttöjen kanssa, mutta muita samanikäisiä kavereita ei lähistöllä ollut. Huvilaperheen rouva ilahtui, kun tytöillä oli seuraa, ja hyvin meiltä leikit sujuivat niin ulkona kuin sateen sattuessa sisällä. Rannassa oltiin alasti, rouvakin oli. Me lapset leikimme kävyillä ja lumpeenpossuilla, rouva pyykkäsi. Se oli semmoista pikkupyykkiä käsin. Vesi lämmitettiin saunan padassa. Puoli päivää kului siinä rattoisasti muiden askareiden ohella. Rouvalla oli kahvit mukana termospullossa. Meille lapsille oli mehua, keksejä ja muuta hyvää.

Kyllä minä siitä alastomuudesta olin tietoinen, ja vanhempi tytöistä oli varsinkin. Hän kiusasi minua ja väitti, että minä katselen heidän äitinsä pimppiä. Minä kielsin jyrkästi katselevani, enhän minä olisi semmoista uskaltanut. Enkä halunnut. Rouva oli ystävällinen, jutteli kuin vertaiselleen ja katsoi lämpimästi silmiin.

Saat sinä vainiskin katsoa, jos tykkäät, tyttö lupasi. Ja kyllä minä vähän vilkuilin, kun rouva oli selin tai kumarteli. Huomasin senkin, kun rouva kävi nurkalla, horsmien takana pissalla. Hän kyykistyi sinne ja tuijotti ajatuksissaan, selkä suorana järvelle.

Rouvalla oli saunan seinustalla viltti, jolla hän välillä makaili vatsallaan ja luki romaania. Rouva luki paljon, sen muistan. Ne olivat paksuja, salaperäisiä kirjoja. Meillä ei luettu.

Tyttöjen pimpit minä ohimennen tarkistin, kun siinä leikittiin. Niissä oli selkeät, siistit vaot, ja mielestäni sana pimppi kuvasi niitä oikein osuvasti. Rouvan tuuheikko sen sijaan oli jotain aivan muuta. Siitä ei saanut kummoistakaan käsitystä. Eikä minulla ollut sille oikein nimeäkään. Mutta mukava siellä rannassa oli oleskella sillä tavalla. Meillä kotona ei oltu.

Kun isompi nälkä tuli, me pyörähdettiin tyttöjen kanssa mökkiin tekemään voileivät. Vanhempi tyttö kurkisti ikkunasta rannan suuntaan ja sanoi, että hän näyttää minulle salaisuuden. Mentiin kamariin ja tyttö aukaisi yöpöydän alalaatikon. Siellä oli vaatteiden alla vaaleanpunainen holkki tai pultti, mikä olikaan, ja tyttö pisti sen minun käteeni. Se oli sileä ja painava, enkä tiennyt mikä se oli.

Se pannaan naisen pimppiin, tyttö selitti tärkeänä. Äiti pitää sitä pimpissä, ettei isä laita sinne kikkeliä, tyttö alensi ääntään. Kikkelistä tulee siemeniä, eikä me haluta enää lapsia.

Pistetään se jo takaisin, nuorempi tyttö hoputti, ja hämmentynyt olin minäkin. En tiennyt uskoako vai ei, ja ymmärsinkö edes. Se tuntui kovin monimutkaiselta, mutta tyttö vakuutti tietävänsä asian.

Laatikossa oli valokuvia, ja tyttö näytti minulle nopeasti nekin. Niissä oli ihmisiä saunassa, tai alasti kumminkin, ja rouva mukana hymyilemässä. Ihmiset pitivät käsiään toistensa vyötäisillä.

Ne on meidän vieraita, tyttö sanoi ja asetteli kaiken takaisin omille paikoilleen.

Minulla oli kikkeli jäykkänä. Huomasin sen, kun juoksimme rantaan. Rouva oli ripustanut pyykkinsä, ja menimme kaikki yhdessä uimaan. Sitten rouva kävi huovan päälle vatsalleen ja pyysi tyttöjä levittämään selkäänsä voidetta. Hän ei sinne itse yltänyt. Minä kovasti vielä mietin sitä äskeistä.

Me olimme keränneet järvestä isot niput lumpeenlehtiä, ja niistä me tyttöjen kanssa punoimme itsellemme hameet. Minä tein lannevaatteen, mutta samalla tavalla sekin roikkui. Olimme olevinamme autiolla saarella. Minulle oli kerrottu, että lumpeitten alla on näkki piilossa, mutta tytöt eivät tienneet semmoisesta. Satua se olikin. Rouva käänsi välillä kylkeä, otti nokoset kirja vierellään, ja minä panin merkille rouvan lakatut varpaankynnet.

Sitten rouva läksi käymään mökissä, ja isompi tytöistä käski siskonsa asettumaan huovan päälle pitkälleen. Me uhkasimme antaa hänelle kutituskuoleman. Tyttö kiemurteli ja kihersi, kun kutitimme häntä kainaloista ja vatsasta. Pimppiä kutitimme lumpeenvarsilla.

Kun tyttöjen äiti tuli rantaan, siirryimme sivummalle ruohikon reunaan. Aivan veden rajassa oli maan pinnalle pursunut ja hyytynyt sileää, sinistä savea. Tytöt käskivät minut sen savikon päälle selälleen, kädet ja jalat levällään. Oli minun vuoroni kokea kutituskuolema. Kamalaa se olikin, kun nauraa ei saanut. Tytöt kielsivät.

Isompi tytöistä kertoi, että heidän isänsä joskus pakottaa äitiä. On sinunkin isäsi pakottanut, tyttö väitti minulle. Ei lapsia muuten tulisi. Hän oli yöllä kuullut, kuinka äiti huutaa, kun isä sitä aivan kauheasti satuttaa.

Se oli minulle uusi asia, vaikka olinhan minä nähnyt, kuinka kissa kiimoissaan sylkeä töpsii. Epäilin, että tyttö syötti minulle taas pajunköyttä. Jotenkin pelottavalta tulevaisuus kuitenkin tuntui, vaikka onneksi kaukaiselta.

Sitten tytöt syventyivät tutkimaan kovettunutta kikkeliäni. Minä pistin silmät kiinni. Hyönteiset pörräsivät, ja laho kaisla, muta ja kortteet tuoksuivat imelältä. Siinä oli lämmin, hyvä olla. Ajattelin, että minä en ainakaan isona pakottaisi.

Viimeiset mohikaanit

Kun en pikku poikana pitänyt päiväkirjaa, en tiedä minä kesänä se tapahtui ja minkä ikäinen olin. Kyllä se alkavaa murrosikää jo oli, ensimmäistä aavistusta. Olisivatko meille jo kivekset laskeutuneet, jos sellainen määritelmä otetaan.

Kyllä varmaan. Taisin sen jo itsekin huomata.

Meitä oli kolme poikaa, suunnilleen samanikäisiä, ja kesäisin kaiket päivät yhdessä. Kaksi meistä oli kylän poikia, sieltä maalta, kolmas poika huvilalta, kaupungista. Hänellä oli sellainen etu, että vanhemmat ostivat hänelle seikkailukirjoja ja sarjakuvalehtiä. Ne olivat kova valtti, sillä niitä piti aina varta vasten anoa lainaksi. Muuten olimme tasavertaisia, sillä olihan meillä maalaispojillakin yhtä ja toista takataskussa. Niitä tavallisia poikien juttuja harrastimme. Opettelimme kalastamaan ja metsästyksestä haaveilimme. Isäthän maalla vähintään linnustivat.

Intiaani- ja merirosvoleikit saivat juonensa aina sen mukaan, mikä kirja milloinkin oli kierrossa. Sitä meidän tarkkaa ikäämme vaan en pysty haarukoimaan. Olimmekohan kahdentoista, saattoi olla yli tai ali. Siinä iässä pojat voivat olla hyvinkin lapsellisia. Ainakin silloin olivat. Tästä on jo parikymmentä vuotta.

Soudimme onget veneen perässä sojottaen saareen. Se oli retkiemme vakiokohde, ei liian pieni, mutta ei suuren suurikaan, ja asumaton. Viikonloppuisin siellä majaili yökalastajia ja joinakin kesinä siellä oli lampaita, jotka olivat syöneet ja tallanneet saaren rannat jokseenkin puistomaiseksi.

Oli tavallinen arkipäivä, joten saari olisi autio. Joskus sinne souti varttuneempaa nuorisoa tai jokin pariskunta seurustelua opettelemaan. Olimme heitä joskus yrittäneet vakoilla.

Nyt olimme tyystin oman mielikuvituksemme lumoissa, villejä intiaaneja. Niinpä ilman muuta ja sanattomasta sopimuksesta jätimme uimahousut veneeseen. Puukoilla vuolimme ja punoimme itsellemme pajunkuorista jonkinlaiset remelit, joihin ripustimme kasvien lehtiä lannevaatteeksi. Omituinen asumme oli sitäkin parempi syy lymytä metsän peittoon ja olla kaksin verroin valppaita.

Asiaan kuului, että kaikki varusteisiin, ravintoon ja aseisiin tarvittava piti löytää ja kehitellä luonnosta. Niinpä veistimme itsellemme koristeelliset leppäkeihäät. Lepän punainen kuoriväri sopi oivallisesti sotamaalaukseen, ja kohta tutut naamamme ja laihat rintakehämme olivat saaneet vallan toisenlaisen ilmeen.

Oliko saari tyhjä, kokonaan käytössämme, sitä läksimme nyt hiiviskellen tutkimaan. Aina välillä teimme julman ja viekkaan hyökkäyksen, kun sopiva leppäpuska tai laho kanto sattui kohdalle. Savuavat viholliskylät jäivät jälkeemme, kun jatkoimme ylväinä matkaa.

Oli samalla kertaa sekä helpotus että pettymys, kun saari osoittautui tyhjäksi. Olimme sen omin voimin ja taitavasti vallanneet, ja niinpä rentoutuneina, tyytyväisinä menimme järveen kahlailemaan. Saaren siinä päässä oli tyyni, aurinkoinen poukama. Vesi oli lämmintä ja kirkasta niin kuin se kesällä on. Siniset sudenkorennot lentelivät lähellä veden pintaa.

Vedestä keräsimme kasveja, ahvenenvitaa se taitaa olla nimeltään, ja sillä kohensimme lannevaatteet entistä ehommiksi. Nyt olimme Robinson-intiaaneja, ja kiedoimme märkää, liukasta vitaa kaulaankin. Välillä vyönauha katkesi ja piti aloittaa alusta. Eivät vitarimpsut paljon peittäneet, päinvastoin, ja siinä vasta oikein huomasikin olevansa alasti. Kikkelit vilkkuivat.

Jotenkin se tilanne villitsi meidät ja kehitimme leikin, jossa yksi meistä olisi vanki. Rooliin kuului, että kiinni otettaessa viholliselta repäistiin epäröimättä pois lannevaate. Sen jälkeen vanki sidottiin kidutuspaaluun. Olimme kirjamme lukeneet, leikkineet tätä ennenkin.

Niin oli vanki paalussa ilkosillaan, ja me muut tanssimme ympärillä roippeissamme, keihäitä heilutellen ja sotahuutoja päästellen. Itse kidutus oli oikeaoppista ja perinpohjaista, ulottuen nilkoista kaulaan ja poskiin saakka. Nenääkin kutitettiin heinällä.

Siinä ei voinut olla huomaamatta, että vangin kikuli oli kovettunut. Emme ehkä olisi kiinnittäneet asiaan sen kummempaa huomiota, jos siinä olisi ollut se sama pojankikkeli kuin ennen. Mutta eipä ollut. Se oli ruskea, turvonnut kuin ampiainen olisi pistänyt. Orastavaa karvaa taisi olla juuressa. Viattoman, litteän pojanvatsan alle oli pikku hiljaa putkahtamassa raavas miehinen elin.

Eipäs oltu huomattukaan. Nyt se oli kovasti esillä ja aiheutti huvittunutta hämminkiä. Asianomainenkin tuntui olevan siitä tietoinen, punainen kasvoiltaan.

Vaivihkaa, ohimennen hipaisimme järvikortteella. Se oli sopivan pehmeä, ei liian taipuisa. Tökimme hieman rohkeammin, ja vanki tuntui siitä pitävän. Vai lamautuiko hän. Silmät tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen kuin näkemättä mitään.

Sitä jatkui aikansa, kunnes totesimme, että nyt riittää. Oli muidenkin vuoro olla vankina.

Niin vaihdoimme rooleja. Uusi vanki siepattiin ja riisuttiin paaluun kokemaan sama armoton rituaali. Tehostimme sitä rohkeutta lisäävillä uhkaavilla ilmeillä.

Olihan se taas jännää, mutta tällä vangilla ei ollut yhtä vaikuttavaa kikkeliä. Kova se oli, kuin kynänpätkä, mutta vasta poikamaisen kalpea aavistus.

Sitten oli minun vuoroni, ja jos suoraan sanon, oikein janosin päästä siihen. Olin jalo Unkas, jonka veriviholliseni irokeesit olivat viekkaasti yllättäneet ja moninkertaisella ylivoimallaan lannistaneet. Tiesin mitä he julmuudestaan juopuneina tekisivät. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin varautua paalussani tulevan kidutuksen pitkitettyyn kauhuun. Päästä varpaisiin ihoni oli pelkkää värisevää tuntemusta, joka tiivistyi vatsan alle, sinne mikä erotti meidät pojat tytöistä.

Kiduttajani olivat leikkisiä ja totisia samalla kertaa. He keksivät kietoa riistämäänsä ahvenenvitaa vangin vehkeitten ympärille. Sitä, mikä jäi näkyviin, uskallettiin kosketella jo sormin. Se vei sietämisen, kestokyvyn rajoille.

Jotta leikkiä päästiin jatkamaan, huomattiin, että sama kierros voitiin toistaa tehokkaammin maassa. Pienen painiskelun jälkeen vankiparka kumottiin selälleen, ja kumppanini kävi hajareisin istumaan hänen rintansa päälle. Minä pidin jalkoja kiinni nilkoista. Vangin ruskea jööti sojotti. Sen alla odottivat vastustamattoman houkuttelevina, suojattomina vihollisen kutituskivet.

Se oli ensin naurua, sitten suoraa huutoa. Jossakin vaiheessa jouduimme toteamaan, että kaksi vahvaa soturia ei pysty pitämään aloillaan yhtä vankia, kun tämä potkimalla, kiemurtelemalla ja kipeästi jysähtelevillä nyrkiniskuilla vapauttaa itsensä pinteestä.

Se nujakka meidät herätti, ja naamat punaisina tuijotimme toisiimme. Tai ehkä pikemminkin toistemme ohi. Nolotti, vaikka ei ihan ehkä loppuun asti tiennyt, miksi. Jotenkin kuitenkin tajusimme leikin karanneen pahasti käsistä.

Äänettöminä suunnistimme takaisin veneelle. Mitä itse kukin siinä miettikään. Lapsuuden viattomuuteen ei ollut kuitenkaan enää paluuta. Se oli viimeinen leikkimme uljaina mohikaaneina.

"Amerikan setä"

Yleisurheilun MM-kisat ovat Helsingissä vuoden päästä ja vapaaehtoisia kisa-avustajia haetaan täyttä päätä. Huomasin sattumalta hakulomakkeen internetistä ja katsoin, olisiko siinä minulle sopivaa pestiä. Asun miltei stadionin vieressä ja minulla on kisamuistoja aina Helsingin olympiakesästä 1952 saakka.

"Muistatko sinä Amerikan sedän", kysyin taannoin pikkuveljeltä, mutta ei hän kovin tarkkaan muistanut. Vanhempieni vanhoja valokuvia katseltiin, ja asia tuli puheeksi.

Mutta minä muistan. Olin syksyllä kouluun menossa, ja se jo vähän jännitti loppukesästä. Pikkuveli oli minua pari vuotta nuorempi. Olimme olympiastadionillakin pari kertaa. "Amerikan setä" vei mukanaan takaportin kautta, ja vahtimestari nosti kättä komeasti lippaan. Isällä oli meille vapaaliput vain uintiin ja voimisteluun, eikä niissä ei ollut samaa tunnelmaa. Mutta on minulla vieläkin tallessa nimikirjoitus kisojen parhaalta voimistelijalta. Hän oli Viktor Tsukarin.

Isä oli kaupungin urheilutilojen hoitaja, piinkova urheilumies. Hän oli ylpeä "Amerikan sedästä", joka asui meillä kisojen ajan. Kisavieraita majoitettiin yksityiskoteihin, vaikka hotelleissakin olisi ollut tilaa. Meidän vieraamme oli urheilutoimittaja Los Angelesista, "Enkelien kaupungista", ja hän puuhasi liuskojensa kanssa aina yhtä hilpeänä valkoisessa paidassaan, leveä, vinoraitainen solmio kaulassaan.

Kamerakin hänellä oli, ja siitä ovat peräisin nämä valokuvat.

Äiti osasi vähän englantia ja oli miehelle oppaana. Seurasaaressakin he kävivät, koska siitä on olemassa valokuvia. Kuvasarja ilmestyi Amerikassa yhdessä niistä lehdistä, joihin mies kirjoitti. Äiti hymyilee valkoisine lierihattuineen Niemelän torpan aidanpielessä. Nätti hän siinä onkin.

Me olimme kovasti otettuja kisavieraastamme. Naapurin lapset ja muutamat aikuisetkin tuppautuivat alvariinsa ihmettelemään. Oli hienoa kuulla, kuinka äiti puhui vieraan kanssa hänen kieltään.

Mies tykkäsi meistä lapsista. Hän antoi meille purukumia ja kioskista ostamaansa Coca Colaa. Tykkäsi hän äidistäkin, panin merkille. Hän saattoi siepata äidin kesken kaiken polvelleen, kun oli kirjoittamassa koneella huoneessaan. Nauraen äiti rimpuili irti otteesta.

Ei äiti aina rimpuillut. Minä kerran ajatuksissani kurkistin ovelta. Olikohan tullut liian hiljaista, vai mikä minun aavistukseni herätti. Äiti kiepsahti miehen sylistä lattialle ja nykäisi hameen alas. Mies katsoi minuun ja iski hymyillen silmää.

Saunavuorolla kävimme isän ja Amerikan sedän kanssa. Taisi sinne tunkea pari naapurinkin poikaa mukaan, kavereitani. Äiti kävi yksin myöhemmin.

Isä, äiti ja Amerikan setä pelasivat iltaisin korttia keittiön pöydässä. Tulin katsomaan peliä, kun ei nukuttanut. Äidillä oli alushameisillaan, polvi toisen polven päällä, ja hän löi aina kortin korkealta pöytään ja nauroi, voitti tai hävisi.

Äiti vei minut ja veljen aina mummin luo Nordenskiöldinkadulle, kun hänellä oli omaa menoa. Niin oli silloinkin. Mummi asui kolmen korttelin päässä. Mutta enhän minä siellä viihtynyt, vaan tulin omaan tuttuun pihaan leikkimään. Kun minua alkoi janottaa, menin kotiin juomaan.

Laskin vettä raanasta, kun äiti yhtäkkiä hyökkäsi keittiöön. Oikein säpsähdin. Äiti oli hirveän vihainen, kun en ollutkaan mummin luona. Hän sanoi, että ei semmoinen sovi, mummi huolestuu. Ja hänkin, kun ei tiedä, missä minä luuhaan. Että nyt menet mummin luo kiireesti takaisin, ettei mummi hermostu.

Äiti oli tulipunainen kasvoiltaan, hengästynyt, alushameisillaan. Kova hellehän silloin oli. Siksi minä juomaankin tulin.

Sitten äiti purskahti nauramaan. Hän kumartui lähemmäs, otti pääni käsiensä väliin ja sanoi ystävällisesti, että ei se mitään. Hän vain säikähti, kun luuli minun olevan mummin luona. Että älä ajattele tätä enää. Kaikki on ihan hyvin.

Enkä minä ajatellutkaan, ennen kuin vasta myöhemmin aikuisena. Että mistä äiti sinne keittiöön tupsahti? Amerikan sedän huoneestako? Vai olivatko he makuuhuoneessa? Sillä kyllä siellä joku toinenkin oli, jotenkin sen vaistosin, ja ehkä olin kuullut ääniä. Äiti ei ollut yksin.

Amerikan setä oli kisavieras, ja kisavieraiden toivottiin "olevan kuin kotonaan". Niin oli Erik von Frenckell pitkin kevättä meille helsinkiläisille vannottanut. Että hymyilkää, olkaa ystävällisiä. Meidän perheessä se kävi toteen. Niin minä olen päätellyt. Saimme kisavieraalta jouluksi paketin ja komean kortin, jossa kiitettiin "unohtumattomista kisamuistoista".

Miehen ottamia valokuvia tässä taas katselin. Tulee mieleen se kisakuume ja ne jännät tunnelmat. Koko Helsinki juhli kaksi viikkoa, ja ihmiset olivat iloisia ja tuttavallisia toisilleen kuin jouluaattona. Semmoista juhlavaa salaperäisyyttä oli isänkin äänessä yksi ilta, kun hän kuiskasi keittiössä äidille, että "vieras tuntuu olevan kova naputtelemaan".

Amerikan sedällä oli kirjoituskone huoneessaan. Se tuli minulla mieleen. Vasta aikuisella iällä olen tarkemmin muistanut, mitä äiti vastasi.

"Joo", äiti naurahti. "Pessaari on pidettävä koko ajan."

Please rate this story
The author would appreciate your feedback.
  • COMMENTS
Anonymous
Our Comments Policy is available in the Lit FAQ
Post as:
Anonymous
Share this Story

Similar Stories

Aika Klubilla Opiskelijapoika etsii sopivia sanoja kokemukselleen.in Novels and Novellas
Suutarisen Saara Saaran mökillä käydään kerran kesässä, pestään matotin First Time
Yksissä talkoissa 1(2) Shy wife, a bricklayer, and passion. (Finnish)in Loving Wives
Jiiraa lainaamassa Naapurihuvilan pariskunnalla on remontti kesken.in First Time
Parin tunnin purjeparty Laivan päällä on lysti olla silloin kun se seilaain Loving Wives
More Stories