Urasuunnitelma

Olihan hän, aluetarkastaja Obrezkov, kuullut siitä jo aikaisemminkin. Luottamuksellisesti lasin ääressä siitä oltiin supistu, merkitseviä katseita vaihdettu, yhteisymmärrystä sen päälle nyökätty. Perusteetonta kateellisten panettelua, hän oli kuitenkin sen kuitannut. Kaikenlaistahan näinä aikoina puhutaan.

Mutta sitten siihen oli tullut vahvistus jopa taholta, joka ei voisi luotettavampi olla. Se oli ensikäden tieto. Nyt hän kuuli sen aivan itseltään Zhdanovilta, joka oli korkea-arvoinen kansliapäällikkö ja lähes Puheenjohtajan oikea käsi. Hän oli ollut kertomansa mukaan sellaista omakohtaisesti järjestämässä. Eikä se ollut edes ainoa tapaus laatuaan. Palvelus palveluksesta, se oli maan tapa.

Sihteeristön nuori konttoripäällikkö Ivanovitsh oli saanut yllättävän ylennyksen ja takana päin huhuttiin, ettei se olisi ollut hänen omaa ansiotaan. Zhdanov vahvisti tämän kuin vahingossa, vodkan irroteltua kielenkantoja viraston edustajakokousta seuranneen saunaillan päätteeksi.

Ivanovitshin urakehitys oli lähtenyt nousuun, kun hän oli saanut järjestymään vierailun Podninskiin. Vierailun, ei suinkaan itselleen, vaan — vaimolleen! Podninskin seutu oli puolue-eliitin, nomenklatuuran huvila-aluetta. Kaikkihan tiesivät, missä Puheenjohtajan datsha sijaitsi, mutta niin suoraan vierailun kohdetta ei kukaan yleensä rohjennut mennä arvailemaan.

Enempää Zhdanov ei ollut kertonut eikä nimiä maininnut, mutta kyllähän aluetarkastajalla mielikuvitusta riitti. Zhdanov näytti siltä kuin olisi saman tien katunut kertomaansa ja kielsi ehdottomasti siitä kenellekään mitään puhumasta. Eihän hän, aluetarkastaja, siitä kenellekään. Kukapa häntä uskoisikaan!

Mutta että toveri Ivanovitsh, miten hän olikin osannut hyödyntää työssään vaimonsa parhaita puolia! Obrezkoville itselleen tällainen elämäntapa tuntui kovin vieraalta, eikä hän pystynyt kuvittelemaan, että sellaiseen menettelyyn voisi itse turvautua. Että aivan omaa vaimoa! Heillä ei varmaankaan keskenään mene kovin hyvin, jos tuollainenkin on mahdollista.

Vihjaukset saivat kuitenkin aluetarkastajan mielen levottomaksi ja nostivat esiin kiihottavia mielikuvia kesken päivätyönkin, öistä puhumattakaan. Virastotyön puuduttavissa rutiineissa tuli useinkin mieleen, miten nousta arjen harmauden yläpuolelle. Kalenterista ja protokollasta huolehtiessaan hän oli monet kerrat pannut merkille esimiehensä edustusmatkat, autot ja muut virkamieseliitin etuoikeudet. Jospa hänkin joskus aluepäälliköksi yltäisi!

Sitten hän oli uudestaan tavannut Zhdanovin virastotalon pitkällä käytävällä. Ääntään madaltaen Zhdanov oli hänelle uutisen ilmoittanut. Obrezkovin esimiestä puuhataan aluekomissaariksi ja viraston päällikön virka tulisi näin hakuun! Kuka aluetarkastajista nousisi viraston johtoon? Vai otettaisiinko siihen taas joku ulkopuolinen nuori nousukas?

Neuvostohan valinnoista virallisesti päättäisi, mutta puolueen suosikkijärjestelmän tiedettiin olevan vedenpitävä. Siinä eivät ammatilliset ansiot painaneet kuin nimeksi. Puolueen myötävaikutus toi sellaisia mahdollisuuksia, että sen suosioon kannatti pyrkiä kaikin keinoin. Toisilla siihen vain on paremmat mahdollisuudet kuin toisilla, Zhdanov oli vihjaillut. Metsästystaito ja hyvä viinapää olisivat eduksi, mutta Ivanovitshilla oli valttikortti: Poikkeuksellisen näyttävä ja ymmärtäväinen vaimo, joka sattui sillä kertaa miellyttämään myös Korkeita Tahoja.

Zhdanov kertoi panneensa kulttuurijuhlassa merkille, että myös aluetarkastaja Obrezkovillakin oli nuori rouva, pitkä ja hoikka, leveälanteinen ja kaunis kuin Uralin pihlaja. Kansliapäällikkö painotti, että sopivan näköinen ja nöyrä vaimo saattoi olla arvaamattomaksi avuksi virkamiehen urasuunnittelussa, jos sen vain oikein oivaltaa.

Obrezkov ilmaisi olevansa nyt oikeastaan omasta puolestaankin asiasta kiinnostunut. Hän olisi kiitollinen kaikesta avusta, jota kansliapäällikkö voisi suopeudessaan tässä asiassa hänelle antaa. Zhdanov lupasi toverillisesti katsoa, voisiko hän järjestää jotakin. Tietenkin edellyttäen, että se sopisi myös rouvalle itselleen ja jos jokin luonteva tilaisuus siihen ilmaantuisi.

Aluetarkastaja päätti lopulta ottaa asian puheeksi vaimonsa kanssa. Kautta rantain ja vodkan rohkaisemana hän oli sitten sopivalla hetkellä tiedustellut vaimon kantaa asiaan, mutta vain noin yleisesti. Hän muotoili sen siten, että "sellaistakin sanotaan tapahtuvan".

Vaimo ei suinkaan ollut tyhmä. Hän oivalsi heti, mitä mies yritti hänelle ehdottaa. Larissan suhtautuminen oli alkuun hyvin epäuskoista ja hän oli suorastaan järkyttynyt, kun suunnitellun tehtävän yksityiskohdat alkoivat hänelle hahmottua. Valtion virkamiehen kuuliaisena vaimona hän ymmärsi kuitenkin, että hänellä oli tiettyjä, tarvittaessa jopa erikoisia velvoitteita miestään, virastoa ja puoluetta kohtaan.

Obrezkov tähdensi vaimolleen, että järjestely saattaisi olla ratkaiseva ehto uralla etenemiselle ja että asiassa oli jo lähestytty häntä suoraan korkealta taholta. Kieltäytyminen taas saattaisi vaikuttaa epäedullisesti sellaisiin asioihin, missä he olivat suoraan riippuvaisia Viraston johdon hyvästä tahdosta. Puistatti ajatuskin joutua johdon epäsuosioon!

Kuuliaisuutta ja sokeaa tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan oli heille opetettu aina, lastentarhasta pitkään asepalvelukseen saakka. Kutsun eräänlaiseen yhteiskunnalliseen luottamustehtävään pitäisi oikeastaan olla suuri kunnia, mutta Larissaa tällainen kunnia ei jostain syystä kuitenkaan miellyttänyt.

Voisiko kysymyksessä olla joku korkea virkamies, jopa itse Puheenjohtaja? Tuskinpa hänellä kuitenkaan olisi mitään tekemistä heidänlaistensa tavallisten rivikansalaisten kanssa. Ennemminkin hän piti mahdollisina taustavaikuttajina joitakin puoluepamppuja, ja vaikka niitä nuorisoliiton ikinuoria pomoja, joitten moraalista kansan keskuudessa ei hyviä käsityksiä liikkunut.

Larissalle tuli elävästi mieleen, kuinka hän nuorena, 17-vuotiaana tyttönä oli Komsomolin kesäleirillä kohdannut kaksi univormupukuista sotilasta. Sotilaat olivat olleet niin ylivoimaisia auktoriteetteja, ettei hän voinut muuta kuin tahdottomasti antautua, kun he olivat ottaneet hänet vuoronperään siellä kesäisellä rantaniityllä. Onneksi valtion klinikalla sai helposti abortin.

Ne olivat olleet hänen ensimmäiset mieskokemuksensa ja pitkän aikaa myös viimeiset. Kauan kaikki miehet edustivat hänelle vain samaa kuin väkivalta, kipu ja viinanhuuruinen hengitys. Sitten oli löytynyt tämä Obrezkov, joka oli aivan erilainen. Oli vain kovin kiinnostunut aina uudestaan kuulemaan tästä hänen kesäleirikokemuksestaan, vaikkei hän sitä mielellään muistellutkaan.

Mitä muuta hänelle sillä klinikalla oli tehty, oli täysi arvoitus. Sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta Larissa ei kuitenkaan ollut enää tullut raskaaksi.

Larissa alkoi varovasti kysellä hankkeen yksityiskohtia ja ilmaisi näin joutuneensa antamaan vastahakoisesti periksi miehensä painostukselle. Ääni jännityksestä käheänä Obrezkov saattoikin sitten soittaa Zhdanoville, että he olisivat omasta puolestaan valmiita tarvittaviin järjestelyihin. Jonkin ajan kuluttua Zhdanov ilmoittikin sitten ajankohdan, milloin auto tulisi kutsuvierasta noutamaan.

Määrättynä päivänä töistä palattuaan Larissa alkoi valmistautua tehtäväänsä. Keskitason virkamiehen rouvana hänellä oli sentään jonkin verran valinnanvaraa pukeutumisessaan. Aluetarkastaja itse oli tavaratalossa mukana valitsemassa sopivia vaatteita. Niitten piti hillitysti korostaa Larissan nuorta kauneutta, mutta ne eivät saaneet liikaa poiketa siitä tiukan puritaanisesta pukeutumiskoodista, joka maassa yleisesti vallitsi.

Pitkä kapea hame oli itsestäänselvyys, mutta sen piti ulottua polvien alapuolelle. Seksikäs sivuhalkiokaan ei saanut nousta liian korkealle. Saapikkaitten takia paljasta säärtä ei sitten jäänyt näkyviin juuri ollenkaan. Onneksi, sillä kunnollisia ulkomaisia nailonsukkia ei olisi ehditty pimeiltä markkinoilta hankkimaankaan.

Epoletein koristettu hyvin lyhyt jakku korosti kapeaa uumaa ja paidasta jätettiin rohkeasti ylin nappi auki. Käsilaukun hihna viistoon yli rinnan vielä sävytti reippaan sotilaallista vaikutelmaa. Tummat silmänsä Larissa rajasi vieläkin mustemmiksi ja raskastuoksuista, lahjaksi saatua hajuvettä hän laittoi runsaasti. Ihan pikkuisen jopa — sinnekin. Oikeastaan hän ei itse pitänyt sen tuoksusta, mutta nyt sille lopultakin tuntui olevan käyttöä.

Kesäillan jo hämärtyessä Obrezkov saattoi hiljaisen hermostuneena vaimonsa kadun varteen. Sydänalassa tuntui painava möhkäle, hengästytti, eikä hän keksinyt mitään luontevaa sanottavaa vaimolleen. Nouto oli sovittu etäälle asunnosta, ettei se herättäisi turhaan naapurien huomiota.

Autoa ei oltu ensin huomatakaan, koska se olikin vaatimaton vanha Lada odotetun uljaan mustan Volgan sijaan. Vasta kun kuljettaja avasi oven, he näkivät tutun univormun. Obrezkov pani merkille, kuinka mies katsoi Larissan hoikkaa vartta aavistuksen verran hymyillen ja röyhkeän arvioivasti ylhäältä alas, aivan kuin olisi tiennyt tämän luottamuksellisesta tehtävästä. Ehkäpä tiesikin?

Slaavilaisen tunteelliset jäähyväiset eivät Obrezkovin mielestä oikein sopineet tilanteeseen varsinkaan, kun kyse oli vain lyhyestä erosta. Hetken hän puristi vaimonsa kättä omissaan, näki hänen urhean uhrautuvaisen katseensa ja samassa harmaa Lada kaarsikin jo takaisin tulosuuntaansa. Obrezkov jäi katselemaan sen loittonemista. Vain hajuveden raskas tuoksu viipyi vielä hetken ilmassa.

Autossa ei puhuttu mitään, mutta takapenkillä istuva Larissa huomasi kuljettajan katselevan häntä taustapeilistä kummallisesti hymyillen. Matka kesti pitkään. Katse hiukan kiusasi Larissaa, mutta hän oli vain tarkkailevinaan ohikiitävää maisemaa. Loppumatkasta tie vei asumattoman metsän halki, läpi sirpillä ja vasaralla koristellun rautaportin ja auto pysähtyi pramean stalinistiseen tyyliin rakennetun talon eteen. Pihassa oli rivi isoja mustia autoja.

Kuljettaja nousi avaamaan Larissalle auton oven. Taas se arvoituksellinen hymy ja arvioiva katse! Hän jäi odottamaan, kunnes mies ennätti avaamaan hänelle myös talon korkean oven ja Larissa astui sisään.

Sisääntulo oli kuin jostakin valtion hotellista. Koppalakkipäinen, turpea vahtimestari lojui vastaanottotiskinsä takana eikä puhunut mitään, ei edes tervehtinyt. Kun mitään ei tuntunut hetkeen tapahtuvan, Larissa astui tiskin eteen. "Pitäisi tavata kansliapäällikkö Zhdanov", hän ilmoitti, "minä olen Larissa Obrezkova."

Koppalakki seisotti häntä pöytänsä edessä kuin jotakin palvelusväkeen pyrkijää ja katseli hänkin naisen vartaloa pitkään. Hyvä ettei sentään kääntyilemään käskenyt, Larissa ajatteli. "Odottakaa, olkaa hyvä", vahti sentään sai murahdetuksi.

Mitään kiirettä ei tuntunut olevan, hänen viivyttelynsä tuntui yhtä tarkoitukselliselta, kuin mihin oli valtion virkailijoitten kanssa asioitaessa saanut aina tottuakin. Verkkaisesti mies tarttui puhelimeen, pyöräytti numerolevyä ja tokaisi luuriin jotain hyvin lyhyesti katselleen kiinteästi Larissaa, joka yhä seisoi hermostuneena hänen pöytänsä edessä.

Larissa ei tiennyt pitäisikö hänen istuutua odottamaan, mutta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Zhdanov viimein saapui. Larissa tunsi kansliapäällikön etäisesti vain ulkonäöltä, hän oli joskus ohimennen nähnyt tämän jossakin virallisissa yhteyksissä. Tyypillinen harmaa eminenssi harmaassa puvussa, tiukat juonteet suupielissä.

Zhdanov esitteli itsensä muodollisesti kätellen ja käski seuraamaan itseään. Ei siis pyytänyt, huomasi Larissa. Mies johdatteli hänet hämäriä, kitkerälle tupakalle tuoksuvia käytäviä pitkin jonkinlaiseen hotellihuoneeseen. Siellä oli ylellinen, tummasävyinen jalopuusisustus, pehmeä kokolattiamatto, parisänky ja kaksi suurta nojatuolia. Sängylle oli taitettu punainen, samettinen kylpytakki.

"Vaihtakaa tämä päällenne", Zhdanov kehotti ojentaen kylpytakkia. "Tässäkö?" Larissa kysyi vilkaisten kysyvästi kohti kylpyhuoneen ovea. "Tässä", Zhdanov vastasi ja istuutui muitta mutkitta nojatuoliin hänen eteensä. Ei kovinkaan hienotunteista, Larissa ajatteli harmissaan.

Larissa joutui riisumaan itsensä siinä miehen silmien alla. Saapikkaat piti kiskoa pois sängyn laidalla istuen. Sitten jakku. Paitansa hän riisui sentään selin Zhdanoviin, samoin tietysti myös rintaliivit. Sitten hän sai kylpytakin päälleen, mutta se osoittautui olemattoman lyhyeksi. Takki ylsi niukin naukin häpyä peittämään ja hameen lisäksi myös pikkuhousut piti tietysti riisua alta pois.

Sohvapöydän hopeisella tarjottimella oli pullo konjakkia. Zhdanov kaatoi sitä kahteen kristallilasiin ja tarjosi toisen Larissalle. Sitten kilautettiin: "Na zdrovje!" Yleensä Larissa ei väkevistä välittänyt, mutta nyt se kelpasi.

Hänestä tuntui kiusalliselta istua viileän nahkaisessa nojatuolissa vieraan miehen edessä ilman housuja ja huolehtia, ettei helman alta näkyisi mitään liikaa. Hän piti pitkät, paljaat reitensä tiukasti päällekkäin ja huomasi, että Zhdanov silmäili niitä turhan avoimesti.

"Vieraat ovat kohta lähdössä ja isäntä tulee sen jälkeen huoneeseensa. Täältä pääsee sinne suoraan, ovi on tuossa. Tulen sanomaan, kun voitte mennä siitä sisään", Zhdanov ilmoitti. Mies lähti ja jätti Larissan odottamaan yksin huoneeseen. Hän pääsi viimein kylpyhuoneeseen hiukan tarkistamaan ulkonäköään.

Larissa kaatoi itselleen vielä toisen lasillisen. Hänen lasia pitelevä kätensä vapisi hiukan. Käytävältä kuului vielä kauan hoilotusta, remakkaa naurua ja ovien pauketta. Vähitellen äänet hiljenivät. Sitten hän kuuli, kuinka viereiseen huoneeseen tultiin sisään. Samassa Zhdanov kurkisti käytävän ovesta: "Nyt!"

Sydän pamppaillen Larissa avasi salaperäisen huoneen oven ja jäi ovensuuhun seisomaan. Hän ei heti tuntenut Puheenjohtajaa. Tämä oli niin paljon vanhemman näköinen kuin lukuisissa kuvissa, mitä hänestä päivittäin lehdissä julkaistiin. Sänkipartainen plösö oli paitasillaan ja ilmeisen tukevasti juovuksissa.

"Ahaa! Hyvää iltaa, neiti", mies kujersi maireasti ja vyöryi Larissaa vastaan horjuen käsi ojossa. Vai neiti, Larissa ajatteli. Saman tien mies kävi kiinni, melkein kaatoi Larissan ja suuteli häntä suulle. Hengitys löyhkäsi viinalle, tupakalle ja valkosipulille. Mies talutti Larissan leveän sängyn ääreen, rojahti siihen itse istumaan ja veti oikopäätä auki Larissan kylpytakin vyönauhan.

Larissa seisoi miehen edessä takki auki ja mies killitti näkymää silmiään siristellen. "Hyvä, oikein hyvä", hän hyrisi. Pulleat kädet hivelivät lantion kaaria ja koettivat rintoja. Samalla kylpytakki putosi alas Larissan olkapäiltä ja hän seisoi miehen edessä peloissaan ja täysin alastomana tietämättä mitä tehdä.

Pitkään hänen ei sitä tarvinnut miettiäkään, kun mies kaatoi Larissan sängylle ja kellahti itse hänen viereensä. Kädet alkoivat taas vaeltamaan hänen vartalollaan, rintoja leipoen ja reisiä puristellen. Koura haroi karvoitusta ja tunkeutui sen alle pakottaen Larissan levittämään jalkojaan. Sormet työntyivät röyhkeästi hänen sisäänsä, eivätkä niiden otteet olleet mitenkään hellävaraisia. Larissa yritti esittää kiihottuvansa, vaikka tunnelmat olivat hänen mielessään siitä mahdollisimman kaukana.

Puheenjohtaja rupesi laittautumaan eroon vaatteistaan. Larissa autteli parhaansa mukaan ja saikin vedetyksi housut pois miehen päältä. Paidan kanssa oli jo vaikeampaa, mutta onnistui sekin viimein. Mies rönötti sitten vain selällään ja näytti siltä, että hän odotti saavansa jotain palveluksia.

Larissa tarttui kurttuiseen elimeen ja yritti saada siihen jotain eloa. Hän puristeli ja vemputti sitä, mutta ilman näkyvää tulosta. Hän asettui hajareisin miehen päälle ja yritti tunkea velttoa kalua sisäänsä. Hän keikutteli ja hieroi lantiotaan miestä vasten. Mies kouri hajamielisesti hänen rintojaan ja ryhtyi sitten painamaan Larissan päätä kohti jalkoväliään.

Se pitääkin ottaa suuhun, Larissa oivalsi ja asettui sivulle parempaan asentoon sitä varten. Oikeastaan hän vierasti sellaista, koskaan hän ei ollut sitä miehensäkään kanssa harrastanut. Hän ymmärsi kuitenkin, ettei siitä nyt sovi kieltäytyä. Puheenjohtajan toinen käsi hakeutui takaa päin hänen jalkoväliinsä.

Larissa tarttui kädellään taas elimeen ottaakseen sen suuhunsa, mutta siitä tulvahti sellainen haju, että hänelle oli vähällä tulla oksennus. Siitä huolimatta hän päätti yrittää. Henkeään pidätellen, silmät kiinni hän sai juuri elimen suuhunsa, kun hän kuuli jotain. Toveri Puheenjohtajahan nukkuu!

Rohiseva kuorsaus täytti huoneen. Siitä ei voinut erehtyä. Häntä ropeloinut käsikin retkotti velttona sängyllä. Larissa katseli Puheenjohtajaa pitkään polvillaan istuen, nousi sitten varovasti pois sängystä ihmetellen, miten hänen siinä tilanteessa pitäisi toimia.

Samassa ovi avautui ja Zhdanov astui sisään tuima ilme kasvoillaan. Larissa yritti pukea kylpytakkia päälleen, mutta Zhdanov tarttui tiukasti häntä käsivarresta ja sähähti: "Mitä sinä olet tehnyt? Tästä ei sinulle nyt hyvä seuraa!"

Zhdanov veti peiton selällään korisevan Puheenjohtajan päälle ja lähti taluttamaan alastonta Larissaa kovakouraisesti toiseen huoneeseen. Zhdanov sulki oven perässään ja tyrkkäsi Larissan sängylle vatsalleen. "Tiedätkö, mitä sinä olet mennyt tekemään?" Aikaisemmasta viileän kohteliaasta puhetavasta ja teitittelystä ei nyt ollut enää tietoakaan. "Tällaisesta ei täällä kukaan selviä ilman rangaistusta!" Larissa yritti ihmeissään puolustautua, mutta yrityskin sanoa jotain keskeytettiin tiukan uhkaavalla ärähdyksellä: "Suu kiinni!"

Larissa yritti kääntyä ja nousta sängyltä, mutta Zhdanov tyrkkäsi hänet tylysti takaisin. Sitten kuului kilahdus, aivan kuin vyö olisi avattu. Riisuuko sekin housunsa? Larissa säikähti. Hän oli kontallaan sängyn reunalla nöyryyttävässä asennossa, eikä enää uskaltanut kääntää päätään. Mies oli hänen takanaan ja Larissaa hävetti, koska hänen intiimeimmät ruumiinosansa olivat tietysti selvästi näkyvissä takaa päin. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Mitä se nyt aikoo hänelle tehdä?

Samaan aikaan pimeys oli jo laskeutunut kaupungin lähiöön, mutta suuren kerrostalon yksi ikkuna loisti vielä valaistuna. Obrezkov istui keittiössä ja kaatoi lasiin lisää vodkaa. Kelloaan tuijotellen hän pohti, mitä hänen vaimolleen parhaillaan olisi tapahtumassa. Joko hän olisi napalanko kunnioitetun toverin kanssa? Kuka tämä mahtaisi olla? Vai voisiko olla... olisiko heitä peräti useampia?

Obrezkov nousi ja vaelsi lasi kädessä ties monettako kertaa keittiöstä olohuoneeseen ja takaisin. Hän jäi tuijottamaan ikkunasta ulos kaukaisuuteen. Mielikuvissaan hän näki vaimonsa toisen miehen himon kohteena. Hänen kaunis vaimonsa toisen miehen alla, toisen miehen silmin. Vaimon rinnat, vatsa, reidet, hiukset hajallaan, suu auenneena huokauksiin...

Sitten läjähti pakaroille, varoittamatta ja kovaa. Niin kovaa, että kyyneleet kihosivat Larissan silmiin: "Aih!" Hän ponkaisi pystyyn ja näki Zhdanovin kuin sumun läpi, nahkavyö kädessä ja hurja ilme kasvoillaan.

"Takaisin siihen!" mies karjaisi. Larissa totteli. Sitten tuli remmistä toisen kerran. Ja kolmannen.

Miksi ihmeessä? Larissa ihmetteli. Ei edes lapsena häntä oltu tällä tavoin kohdeltu. Ei hän ole tehnyt muuta kuin yrittänyt parhaansa! Milloin tämä loppuu? Kivun ja häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Ja vielä tuli lisää iskuja hänen pakaroilleen. Sitten se taukosi.

"Joko riittää?" Zhdanov kysyi kuivasti.

"Jo, jo, älkää enää!" Larissa aneli, eikä uskaltanut liikkua mihinkään asennostaan.

"Kerrotko tästä kenellekään?"

"Ei, en, minä lupaan!"

"Et miehellesikään?"

"En, en ikinä!"

"Teetkö niin kuin minä käsken?"

"Teen, teen, kunhan ette enää lyö!"

"Hyvä, liikkumatta sitten!"

Larissa tunsi, kuinka Zhdanov asettui hänen taakseen ja koetteli kädellään julkeasti häntä takaapäin. Mies siveli naisen reisiä ja pyöreitä, kirveleviä pakaroita ja työnsi sormiaan hänen sisäänsä. Sitten mies avasi housunsa, asettui polvilleen hänen taakseen ja työnsi elimensä takaapäin sisään hänen emättimeensä. Kädet pitelivät tiukasti kiinni hänen lantiostaan. Larissa piti katseensa koko ajan tiukasti eteenpäin ja hänen vartalonsa tärähteli työnnöistä sänkyä vasten.